Koska tämä kaikki loppuu?

Muutama viikko takaisinpäin kasvoni ja vartaloni olivat vielä hormonimyrskystä turvonneet. Sisälläni kasvoi pieni elämänalku, jonka tulevaisuuden haluttiin kuitenkin olevan parempi. Pikkuisen aika ei ollut vielä - ei nyt, kun vanhemmat eivät asu saman katon alla, eivät ole enää edes tekemisissä eikä rahallinen tilanne riittäisi turvaaman pienelle sitä elintasoa, joka hänelle haluttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jossain täällä, missä kukaan ei voi häntä nähdä.

Mutta tunteet taas ovat sitä paremminkin esillä. Päätös raskaudenkeskeytyksestä oli vaikea lapsia aina rakastaneelle ja halunneelle, mutta silti tuskailisin mieluummin kaksi kuukautta lääkkeillä tehdyn keskeytyksen sietämättömissä kivuissa kuin kestäisin näitä tunteita enää päivääkään.

Joskus on päiviä, kun en tunne mitään. En halua puhua asiasta, en halua kuulla edes mainittavan siitä. En siedä kosketusta ja teen arkiaskareet sillä samalla vanhalla rutiinilla ajattelematta mitään. Saatan ärähtää tai poistua paikalta sanaakaan sanomatta, jos joku yrittää hiukankin lohduttaa tai kysyä, miten voin. Mutta varsinkin pienet lauseet siitä, miten päätös oli juuri oikea ja tein kaiken oikein, saavat veren todella kiehumaan.

Mitä te muka siitä tiedätte? Millä oikeudella sanotte, että tein oikean päätöksen ja hyvä kun en ole puhunut asiasta kenellekään? Millä perusteella te käskette minun vain keskittyä koulunkäyntiin ja heittää asian sivuun? Miten te kuvittelette, että pystyn käsittelemään asiaa jos haluatte minun vetävän koulussakin suuren suojamuurin ympärilleni ja väittävän olleeni vain kipeä - muka kuumetta ja vastaavaa?

Toiset päivät taas ovat juuri päinvastaisia. Eristäydyn omiin oloihini, saan rajuja itkukohtauksia ja syyttelen itseäni. Usein mieleni tekisi vain mennä lumihankeen makaamaan ja unohtua sinne. Kyynelet saattavat alkaa valumaan ihan ilman syytä, jolloin iskee turhautuminen tähän kaikkeen ja miettii vain, että koska tämä tuska loppuu? Näinä päivinä en edes jaksa nousta sängystä ja lähteä kouluun. Jopa kauppaan lähteminen ja ulkotakin päälle pukeminen tuntuvat vaikeilta. Silloin vain kaipaisi jotain ihmistä lähelleen - että olisi joku, joka halaisi ja silittäisi päätä ja sanoisi, että kaikki menee hyvin. Että olisi joku, joka auttaisi jaksamaan näiden päivien yli ja jonka syliin voisi illalla käpertyä ja itkeä itsensä rauhassa uneen ilman pelkoa ihmisten kyselyistä.

Kaikista pahimmalta tuntuu kuitenkin oma epätietoisuus. Lääkärit, aikakauslehdet ja netin keskustelupalstat käskevät puhumaan omista tunteistaan. Pitäisi käsitellä omia tunteita, että tuska helpottaisi. Mutta miten niistä tunteista voi puhua, jos ei edes tiedä mitä tuntee? Ainut tunne on tyhjyys, jota ei pysty kuvailemaan kun ei itsekään tiedä, mistä se johtuu. Tuntuu, kuin ei olisi enää tunteita, vaikka samalla hetkellä tuntee kaiken - surun, helpotuksen, vihan, rakkauden ja syyllisyyden - yhtenä "nippuna".

Tällä hetkellä toivon vain että saisin edes yhden päivän, kun jaksaisin hoitaa asioita ja keskittyä koulunkäyntiin.